17.10.2013

Heräsin aamulla muistaen sen karun tosi asian etten ollut edellisenä iltana tuntenut enää pienen poikamme liikkeitä. En myöskään ollut saanut sydänääniä kuuluviin kotidopplerilla. Toivoin vielä kovasti että pieni olisi mennyt vaikka etuseinämässä olevan istukan taakse piiloon. Minua kuitenkin pelotti, koska en ollut sydänäänien lisäksi saanut kuulumaan edes mitään virtausääniä. Koko kohdun äänimaailma oli niin erilainen. Tyhjä, rauhallinen, kolkko.

Neuvolan soittoaika alkoi. Soitin heti. Kerroin tilanteen ja minulle ehdotettiin että tulisin käymään siellä päivällä. Minulla olisi ollut kuitenkin sovittuja menoja samalle päivää ja mainitsin näistä th:lle. Ehdotin että jos hänellä ei ole aikaa, niin kuulostelen vielä ja tulen huomenna jos olen vielä huolissani. Sovittiin sitten kuitenkin että voin tulla heti käväisemään niin hän tarkastaa tilanteen.

Matkalla neuvolaan minä itkin, minua pelotti. Ensimmäistä kertaa raskauden aikana olin todella huolissani. Menin samantien th:n huoneeseen ja alettiin etsiä ääniä. Mitään ei löytynyt. Kyyneleet valuivat silmänurkistani. Yritin pidättää itkua, koska eihän mikään ollut vielä varmaa. Minulle kirjoitettiin päivystyslähete äitiyspoliklinikalle.

Saavuin mieheni kanssa puolenpäivän aikoihin äpkl:lle. Käteni aivan tärisivät. En muista milloin olisi viimeksi ollut niin. Olisikohan aikoinaan kun odotin alkuraskauden ultraa edellisessä raskaudessa vuonna 2011. Pääsimme onneksi pian sisään. Meidät otti vastaan sama kätilö joka oli tehnyt paria päivää aiemmin meille ultran, jossa kaikki oli täysin mallikkaasti. Hän tuntui olevan luottavaisin mielin siitä, että tämä olisi vain väärä hälytys. Olihan kaikki ollut todella hyvin muutama päivä sitten.

Menin makaamaan siihen pedille. Kätilö laittoi geeliä mahani päälle. Levitti sitä hieman ja sitten alettiin ultraamaan. Sen verran usein olen ultrakuvia jo katsellut että tiesin heti. En halunnut uskoa, jatkoin katsomista, toivoen samalla mielessäni katsovani väärin. Sanoin ääneen "ei voi olla totta". Kätilö totesi "ei voikkaan", hän oli kauhuissaan. Katsoin Mieheeni, sanoin "Anteeksi". Aika pysähtyi.

Meidän pieni poikamme todettiin kuolleeksi 17.10.2013 rv 21+1


-Eina

Suuri suru

17.10.2013 meidän elämäämme astui suuri suru. Niin suuri, etten ikinä voinut kuvitella että sellaista sattuisi meidän kohdalle. Meidän pieni poikamme todettiin menehtyneeksi kohtuun. Tällä hetkellä kerään voimia siihen, että palaisin tuohon päivään ja saisin jäsenneltyä sen tänne kutakuinkin selkeään sävyyn. Ikävä on niin suunnaton ettei sitä pysty kuvailemaan. Tämä kaikki on jotakin aivan käsittämätöntä.


-Eina

Levolle lasken

Levolle lasken luojani,
armias ole suojani.

Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.

Lennä lennä leppäkerttu

Lennä lennä leppäkerttu,
ison kiven juureen,
lennä kukkaniityn halki
tuomipuuhun suureen.

Siellä on sun isäsi,
äitis puuron keittää,
tekee terttuvuotehen
ja lämpimästi peittää.

Siinä pienen leppäkertun
kelpaa keinahdella
hellän tuulen tuutiessa
päivänpaistehella.

Unilintu laulaa,
tuoksuu tuomen terttu.
Nukkuu punapaitasillaan
pieni leppäkerttu.