Keskiviikon jälkitarkastus herätti niin paljon tunteita etten ole taas osannut sanoa siitä oikein yhtään mitään. Olen miettinyt mitä kertoa, miten asian kirjoittaisin järkevästi. En osaa. En vielä.

Käynnin jälkeen olo on ollut kutakuinkin hyvä. Käynti ei ollut ahdistava, eikä muutenkaan mitenkään pahasta. Olo oli lähinnä helpottunut kun ollaan taas yksi "etappi suoritettu". Käynti antoi jonkin verran (ystävääni lainaten) "pisteitä lauseisiin". Mutta paljon jäi vielä puuttumaan.

Kerron lisää kun saan ensin omaan päähäni jäsennettyä tämän asian.


- Eina

p.s. bloggerikin on tällä hetkellä niin ulalla, ettei anna minun edes kirjoittaa otsikkoa tälle tekstille.

Jälkitarkastus

Huomenna olisi sairaalalle meno jälkitarkastukseen. Odotan käyntiä kovasti, mutta myös samalla pelkään sitä. En oikein osaa edes sanoa kumpi olisi mahdollisesti vahvempi tunne. Jännittää että onkohan lääkärillä kertoa meille vielä mitään tietoa siitä, mikä mahdollisesti aiheutti Eemilin sydämen pysähtymisen. Toivon että syy selviäisi, edes jossain vaiheessa.



-Eina

Piparkakkutalo

Teimme tänään piparkakkutalon tyttöjen kanssa (valmispaketista). Olin ylpeä itsestäni että aloin siihen hommaan (vaikkei se mitenkään suuritöinen ollutkaan). Jaksaminen ylimääräisiin asioihin on ollut hieman kortilla, joten tuon tekeminen tuntui isolta. Tytöt olivat haltioissaan kun pääsivät koristelemaan taloa. Siitä tuli niin hieno mitä 8-vuotias ja hieman vajaa 2-vuotias aikaan saavat! Ihana!

Talo sai paikan lipaston päältä, "Eemilin paikalta". Otin osanotto sekä surunvalittelukortit pois esiltä. Ei tuntunut edes pahalta! Tuntui oikealta antaa tilaa myös meidän tytöille. Heidän tekemiselleen.

- Eina

Haudalla *edit*

Mikä on liikaa? Milloin on aika vähentää ja voiko vähentämisen tultua olla kokematta itseänsä huonoksi äidiksi?

Eemilin hautauksesta on nyt 2 viikkoa. Olen käynyt sen jälkeen haudalla joka päivä kaksi kertaa. Tai no yhtenä päivänä jopa kolmesti, mutta se laitetaan kynttilä häsläyksen piikkiin. Vähintään kahdesti käynti on ollut minulle aivan ehdotonta tähän saakka. Lähipäivinä olen kuitenkin alkanut miettimään enemmän ja enemmän noita ylläolevia kysymyksiä.

Tänään olisi se hetki, jolloin olen käynyt haudalla vasta kerran tälle päivää. Kello on jo yhdeksän illalla. Meillä oli kiirettä. En ole ehtinyt vielä tekemään ilta käyntiä. Mitä jos jätän sen välistä? Pystynkö siihen? En jaksaisi tai toisin sanoen viitsisi enää lähteä haudalle, mutta haluaisin kyllä. Yritän kyllä ajatella että siitä ei koidu mitään pahaa jos en sinne menisi enää tälle iltaa, vaan kävisin siellä vaikka aamulla. Mutta sydän pistää vastaan

                                    
                                              ************** EDIT **************

                                 Kävin.. Minkäs sitä ikävöivä äiti itselleen voi...



- Eina

Sunnuntai

Kun ei välitä enää katsoa sunnuntain lehdestä syntyneitä vaan kuolinilmoitukset kiinnostavat enemmän..



- Eina

Isin poika

Aika pitkään meni ennenkuin sain aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään. Se johtuu varmaan siitä, että minun on vaikea jäsentää ajatuksiani kaiken tapahtuneen suhteen. En ollut oikein kunnolla sisäistänyt sitäkään, että meille on tulossa pieni poika vaan vasta totuttelin ajatukseen. Olin onnellinen ja nautin siitä, että saan aivan kaikessa rauhassa valmistautua uuden perheenjäsenen tuloon. Sitten yhtäkkiä se kaikki vietiin pois. 

 
Nyt on jäljellä vain kauhea suru ja jonkunlainen viha jotakin määrittelemätöntä kohtaan. Minua suututtaa Eemilin puolesta. Hän oli aivan täydellinen pieni vauva ja varmasti aivan viaton ja syytön. Häneltä kuitenkin vietiin aivan kaikki eikä hän saanut mahdollisuutta mihinkään. Kyllä Eemil olisi varmaan tahtonut syntyä ja oppia asioita ja saada elää elämää kaikkine iloineen ja suruineen. Me jäljelle jääneet perheenjäsenet saamme. Turha meidän on valittaa, meidän korttimme ovat paljon paremmat kuin ne, jotka Eemil sai. Eikä Eemil saanut koskaan isältään mitään. Muutaman silityksen äidin mahan päältä ja muutaman sanan silloin tällöin. Siinä kaikki. Ei isä voinut auttaa Eemiliä mitenkään.

On paljon kysymyksiä mutta ei yhtään vastauksia. Miksi isin pieni poika ei saanut mahdollisuutta elää

 

- Mileo

Helpotus

Viikonloppuisin helpottaa henkisesti aina suuresti! Mieheni on kotona. Hänen ei tarvitse mennä töihin. Hänellä on vapaata. Saamme olla yhdessä. Surra yhdessä. Tai vaikka iloitakin yhdessä. Missään vaiheessa emme ole onneksi kokeneet millään tavalla huonoa omaatuntoa iloitsemisesta. Me molemmat viihdymme toistemme kanssa, perheemme kanssa. Ja nämä viikonloput tekevät kyllä meille kaikille niin hyvää.

Hyvää viikonloppua!



-Eina

Hautajaiset

Jospa nyt kertoisin hieman siunaustilaisuuden sekä Eemilin hautaamisen kulusta.

10.11.2013 klo.14.30

Siunaustilaisuus pidettiin kirkossa. Olimme läheisimpien ihmisten kesken. Isovanhemmat, sisarukset, sekä yksi ystäväpariskunta osallistui tilaisuuteen meidän perheemme lisäksi.

Olimme kaikki kirkossa arkun ympärillä koko siunauksen ajan. Emme istuneet penkeissä. Kirkkoon oli tuotu piano virsien soittamista varten, meidän halustamme. Siunaustilaisuus oli kaikkinensa aivan äärettömän kaunis tilaisuus. En ollut yhtään osannut odottaa sellaista. Pappi puhui hyvin kauniisti ja henkilökohtaisesti. Koska tilaisuus oli niin kaunis, teki se siitä vieläkin koskettavamman. Mutta, juurikin kauneutensa ja koskettavuutensa vuoksi tilaisuus oli paljon helpompi kuitenkin kestää. Jos se olisi ollut kolkko ja vain äärettömän surullinen, niin en olisi tuntenut mitään muuta. Nyt sain tuntea iloa siitä että Eemil sai ansaitsemansa siunauksen. Niin kauniin ja niin koskettavan. Sellaisen kuin minun pieni poikani ja hänen muistonsakin on.

Virsistä kirkossa oli "Jumalan kämmenellä" sekä "Mä taimi olen sun tarhassas, ja varten taivasta luotu. Sun armollisehen huomahas jo syntymästäni suotu..."

Näiden virsien lisäksi kirkossa kuunneltiin levyltä Johanna Kurkelan "Prinsessalle"-kappale.


"Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle."

http://www.youtube.com/watch?v=908IZPBag30

Erittäin kaunis ja koskettava laulu. Jos laulu ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan!


Siunauksen jälkeen siirryimme hautausmaalle hautaamista varten. Minä ja Mieheni laskimme arkun yhdessä.

Sitten Mieheni, hänen isänsä sekä hänen lapsuuden ystävänsä peittivät haudan. Tämän jälkeen laskimme kukat.

"Lennä lennä leppäkerttu,
ison kiven juureen,
lennä kukkaniityn halki
tuomipuuhun suureen.

Siellä on sun isäsi,
äitis puuron keittää,
tekee terttuvuotehen
ja lämpimästi peittää.

Siinä pienen leppäkertun
kelpaa keinahdella
hellän tuulen tuutiessa
päivänpaistehella.

Unilintu laulaa,
tuoksuu tuomen terttu.
Nukkuu punapaitasillaan
pieni leppäkerttu.


Eemiliä ikävöiden

Äiti ja Isi"



Sain joten kuten tuon luettua vaikka etukäteen ajattelimme Mieheni kanssa ettei kumpikaan meistä siihen kykene. Tuon ääneen lukeminen haudalla oli minulle kuitenkin niin tärkeää että sain sen onneksi tehtyä.
















Isosiskoilla oli oma kukkansa.

"Tuiki tuiki tähtönen,
iltaisin sua katselen.
Korkealla loistat vaan,
katsot alas maailmaan.
Tuiki tuiki tähtönen,
iltaisin sua katselen.



Pikkuveljeä kaivaten


***** ja *****"











Kukkien laskemisen jälkeen laulettiin haudalla vielä laulu "Suojelusenkeli".

"Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se käytävä liukaskin lie. Oi, pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie. Oi laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois, sun kättäsi enkelin kädestä pois."


Hautaamisen jälkeen "virallinen tilaisuus" päättyi ja tulimme meille kahville. Emme halunneet pitää minkäänlaista muistotilaisuutta, mutta olimme luvanneet kyllä kahvit keittää. Emme tahtoneet että täällä meillä aletaan enää mitään virsiä veisaamaan tai puhumaan kauniita ja itkeskelemään.

Häälahjaksi saamaamme kristallivaasiin oli tällä kertaa laitettu enkelikonvehteja. Aiemmin sitä on käytetty mm. kastemaljana.




- Eina

Hukassa

En ole osannut kirjoittaa yhtään mitään. Olo on niin kamalan tyhjä. Ikävä kalvaa. Olen sanaton. Samalla hetkellä kuitenkin tuntuu että sisälläni velloo todella paljon. Olisi niin paljon sanottavaa, kerrottavaa. Kaikesta. Mitään en silti tahdo ulos itsestäni saada, voisin sanoa olevani ihan hukassa!

Eilen oli taas yksi erään ajanjakson loppuhetki. Hautajaisissa haudalle laskettujen kukkien loppu. Ne alkoivat jo näyttää siltä että ne on parempi nyt vain hävittää. Oli ihmeen kova paikka luopua niistä, vaikka tilalle saikin taas sitten laitettua uutta. Ja kun minä kuitenkin olen nauttinut siitä että saan tehdä siellä haudalla asioita. Hoitaa sitä. Se tuntuu olevan tällä hetkellä se ainut mitä voin enää Eemilin eteen tehdä. Silti niiden kukkien pois heittäminen oli ihmeellisen iso juttu! Enää jätettiin vain yksittäisiä ruusuja sinne hautajaisista muistuttamaan. Lopputuloksesta tuli mielestäni kuitenkin kaunis.

- Eina


* EDIT  Hautajaisista on tietenkin vielä muistuttamassa myös siskojen Eemilille laskema sydämenmallinen kukka-asetelma. Tämä etualalla oleva, jonka keskellä voi polttaa hautakynttilää. Se on vielä oikein hyvässä kunnossa. Miten saatoinkaan tuon unohtaa?

Paha olla

Tänään meillä on jälleen yhteinen Tohtori Sykerö -käynti. Tulee kyllä juuri nyt tarpeeseen.

Ei oikein irtoa nyt muuta.



-Eina

Kaksi Arkea

Asia mikä on tänään pyörinyt mielessäni on arki. Ihan tavallinen arki. Meidän arki on ennen ollut ihanaa, hyvää, nautittavaa ja iloista.

Nyt tuntuu että eilisen jälkeen meidän perheessä koitti jälleen arki. Nyt arki tuntuu synkältä, surulliselta, tyhjältä eikä oikein mitenkään päin nautittavalta.

Miksi? Mitä periaatteessa arjessamme on muuttunut? Meillä on edelleen kaksi elävää ihanaa tyttöä. Meillä on edelleen toisemme. Meillä on loppujen lopuksi edelleen se hyvä elämä? Se on vain saanut säväyksen surua. Vaikkakin suurta surua. Miksi tämän suuren surun on oltava niin iso että se peittää kaiken tuon hyvän? Meillä oli niin hyvä olla jo ennen kuin tulin raskaaksi ja odotin Eemiliä. Miksi SE "vanha"-arki ei voi olla se vahvempi tunne ja peittää ainakin osittain allensa tuota suurta menetystä ja surua. Kun meillä kuitenkin olisi oikeasti elämässä niin paljon sitä hyvääkin mistä iloita. Tällä hetkellä vaan tuo nykyinen arki peittää liikaa allensa. Valitettavasti.



-Eina

Ohi

Olo on niin tyhjä että en tiedä mitä sanoa. Mitä kertoisin eilisestä. Sen tiedän että me selvittiin siitä. Se on nyt ohi. Tuntuu että kaikki on nyt ohi.

Sen tiedän myöskin että tilaisuus oli hyvin kaunis. Kauniimpi kuin osasin kuvitella. Tilaisuuden kauneus ei tehnyt kuitenkaan pahaa. Se oli jopa hyvinkin lohduttavaa. Teki ehkä jopa helpompaa kaikesta. Pappi puhui hyvin kauniisti ja henkilökohtaisesti.

Myös se on tiedossa että päätös siitä että pidettiin hautajaiset läheisten kesken, oli oikea. Me mietimme aluksi pitkään että pidämmekö hautajaiset ihan vaan keskenämme vai kutsummeko myös läheisimmät. Päätimme antaa isovanhemmille ja muille läheisille mahdollisuuden hyvästellä Eemil. Ja tämä päätös oli tosiaan mielestäni lopulta ihan oikein.

Tällä hetkellä on osaa, enkä kykene sanomaan mitään muuta. Palaan hautajaispäivään ehkä vielä myöhemmin.

                                                
                                Nuku rauhassa kulta pieni, äiti rakastaa sinua ♥



-Eina

Pelottaa

Huomenna pienen Eemilin hautajaiset. En tiedä miten selviän päivästä. Pelkään. Aivan mielettömästi.

Tulen kertomaan tilaisuudesta kunhan kykenen.



-Eina

Tohtori Sykerö

Meillä oli eilen yhteinen Psykologi-käynti. Käynti oli erikoinen, mutta hyväksi meille molemmille. Erikoisen siitä teki se että itse psykologi oli olemassa hieman.. sanoisinko.. omalaatuinen. Sekään ei sinänsä ollut yhtään huono asia. Olimme suht hilpeällä mielellä illan mieheni kanssa kun muistelimme päivällä ollutta käyntiä. Meillä ehkä on hieman erikoinen huumorintaju, eikä meillä kyllä noin yleensä ole tapana naureskella muille ihmisille. Taitaa vaan olla että tällä hetkellä meidän ilon aiheet on niin vähässä, että sitten niitä kaivetaan tuollaisista ja toisten kustannuksella. Anteeksi, ilkeätä. Tiedän!

Tuo yhteinen käynti sai minut myös jälleen kerran. Kohta seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen. Täysin vakuuttuneeksi siitä, että minun rinnallani on juuri oikea mies! Rakkauden tunne, mikä minuun iski jo siellä. Kun kuuntelin Mieheni sanoja ja ajatuksia. Sitä tukea mitä häneltä sain. Kuinka samoilla linjoilla mentiin asioissa. Ja puolestaan ne asiat mitkä me koetaan tässä erilailla, niin molemmin puolin meillä vaikuttaisi olevan kuitenkin toisen täysi ymmärrys ja tuki niihin tunteisiin ja ajatuksiin.

Rakkaushan meidän suhteessa on kyllä kokoajan läsnä, ihan arjessa. Kuten myös se tiedostus siitä, että Mieheni on juuri se kenen kanssa haluankin ehdottomasti olla. Mutta oli mukava eilen todeta ne mielessäni olevat tunteet ja ajatukset aivan täysin oikeiksi.

Jopa Tohtori Sykerö totesi meidän olevan "aika uskomaton" pariskunta.



-Eina

Töihin paluu

Asia jota olen paljon miettinyt. Milloin palata töiden pariin? Milloin olen valmis? Haluaisin muutakin mietittävää, mutta olenko puolestaan valmis miettimään muuta 8h? Pystynkö pitämään keskittymisen työssä sen 8h? Nyt tuntuu etten pysty! En pysty ottamaan vastuuta muiden lapsista! Sen verran ajatukset on liikaa muualla!

Viime yönä näin "pahojen unien" lisäksi unta töihin paluusta. Olin töissä, minulla oli vain tarve puhua työkavereideni kanssa tapahtuneesta. Sitä ei voi lasten läsnäollessa tehdä. Työkaverit puhuivat muusta, minä en saanut suustani ulos yhtään mitään, koska en juuri nyt kykene keskustelemaan muista asioista. Päässäni ei liiku muuta. Ja koko ajan unessani hukkasin lapset. Muiden kalleimmat aarteet. En pystynyt huolehtimaan heistä, vaan he onnistuivat aina katoamaan silmieni alta. En vain pystynyt keskittymään.

En vaan taida olla vielä valmis..?



-Eina

Parempi päivä

Minulla on ollut henkisesti äärettömän rankkaa. Eilenkin oli hyvin vaikea päivä. Tuntuu että se suurin surun tunne alkaa vaihtua alakuloisuuteen, mikä on jopa hieman pelottava olotila.

Myös nukahtamisvaikeudet on palanneet kuvioihin. Luulin että ne olisivat jo mennyttä, mutta ei. Eilen illalla (lue yöllä) mietin jo aivan tosissani nousevani ylös ja hakevani keittiön kaapista osastolta saamastani nukahtamislääkeliuskasta yhden tabletin. Mutta ei, en hakenut. En jaksanut nähdä vaivaa, eihän ne silloin ensimmäisinäkään öinä minulle tehonneet. Ja tulihan se uni lopulta kuitenkin.

Tänään on ollut yllättäen ihan hyvä päivä. Siedettävä. Olen jopa ehkä hymyillytkin taas aiempaa enemmän. Tapasin aamupäivällä uuden ystäväni, vertaiseni. Hänen kanssaan keskustelu antaa hyvin paljon. Olin aamupäivän jälkeen niin voimissani tapaamisen johdosta että päivällä sain ulkoiltua ja tehtyä ruokaa! Päivä meni nopeaa, enkä ehtinyt vaipua omiin suruihini ennen Mieheni saapumista töistä. Iltapäivällä meille tuli vieraita ja kävin ystäväni kanssa juoksemassa.

Tiedän lopulta oppivani elämään kuolleen lapsen äitinä, tulemaan toimeen tapahtuneen kanssa!



-Eina

Pyhäinpäivä

Kirkossamme luetaan aina pyhäinpäivänä vuoden aikana kuolleiden nimet ja sytytetään heille kynttilät. Menimme tänään mieheni kanssa Jumalanpalvelukseen kuulemaan ja katsomaan tätä tapahtumaa. Tuntui tärkeältä mennä katsomaan kun meidän pienelle Eemilille kynttilä sytytetään. Eemilin nimi luettiin viimeisenä kaikista kuolleista ja hänkin sai sitten oman kynttilänsä. Itkuhan minulla siellä kirkossa pääsi. Suru ja kaipaus on vaan vielä niin pinnalla.




 -Eina

Paha uni

Näin viime yönä pahaa unta. Pahaa unta tästä tapahtuneesta. En muista tarkkaan mitä siinä oikein oli, mutta hemmetin ahdistavaa se oli.

Yleensä kun näkee pahaa unta ja lopulta herää, se tunne, kun tajuaa kaiken olleen vaan unta! Sitä tunnetta en saanut kokea. Sain vain kohdata totuuden. Tämä ei ollut vaan unta. Tämä on totta, totisinta totta. Tätä ei mikään muuta muuksi.

Ja kun mitään muuta en toivo kuin sitä, että heräisin jokin aamu pois tästä kamalasta painajaisesta.

Ikävä on aivan järkyttävä!


-Eina