Olen taas tuntenut pitkästä aikaa paljon vihaa.. Sitä ikävää tunnetta, etenkin kun ei ole ketään keneen sen kohdistaisi. Olen edelleen sitä mieltä että Eemilin menehtymistä ei olisi mitenkään voitu estää, joten en löydä ketään ketä syyttää siitä, ja ketä kohtaan tuntea vihaa menetyksen vuoksi. En usko niin paljoa Jumalaan, että voisin syyttää Häntäkään. Sehän olisi helppoa! Jäljelle jää oikeastaan vaan Minä. Mutta itseäni kohtaan en kuitenkaan tunne vihaa. Toisinaan syytän itseäni tapahtuneesta, vaikka järjellä ajatellen minulla ei ole siihen mitään syytä. Mutta kun se oli minun kroppani, minun kehoni ei pitänyt Eemiliä hengissä.
Vihaa tunnen oikeastaan eniten sitten jotain tuntematonta kohtaan. Vihaan sitä että me emme voineet saada Eemiliä. Minä rakastin meidän pientä poikaamme jo ihan täydestä sydämestäni! Vihaan että hänet vietiin meiltä pois, ikuisesti. Hän ei koskaan palaa. Mikään ei koskaan tule korvaamaan menetystämme ja meidän pientä rakasta Eemiliä.
Nuku rauhassa pieni ♥
-Eina
Viha on todella tuttu tunne täälläkin. Teillä menetyksestä on vielä niin kovin vähän aikaa. Omistani on aivan juuri vuosi ja toinenkin, silti vihaan edelleen. Ei se enää ole sellainen polttava, kuluttava tunne, kuten alussa, mutta vihaanpa siltikin.
VastaaPoistaMinä olen ollut vihainen Jumalalle, miksi minun piti edes tulla raskaaksi, jos en synnytä kuin enkeleitä? Olen vihannut itseäni... koska sehän se on se konkreettisin ja loogisin vihan kohde. Oma kroppa, joka toistamiseen petti, meidän lapset, minut ja mieheni. Olen vihannut itseäni, koska tuotan miehelleni tällaista kärsimystä. Kyllä minäkin ymmärrän, ettei se oikeasti ollut oma syyni. Näitä vain tapahtuu, en ollut tehnyt mitään sellaista mikä nämä menetykset olisi aiheuttanut... en silti osaa olla olematta vihainen itselleni.
Ennenkaikkea olen ollut vihainen sille lääkärille, joka vuosi sitten päivystyksessä päätti, että rv21 lastani ei auteta mitenkään, että mitään kippihoitoja, antibiootteja tms. ei edes kokeilla. Lapsi oli elossa, vedet ei olleet vielä menneet... jälkikäteen konsultoidut muut lääkärit ovat ihmetelleet päätöstä. Olin niin järkyttävän vihainen!!! Toisaalta ehkä se viha auttoi minua kestämään sen toisen menetyksen, sillä suru ei päässyt koko voimallaan ylleni, sillä minä olin täynnä raivoa. Mutta mikään ei tuo meidän poikia takaisin, heidät me olemme menettäneet lopullisesti.
Voisin sanoa, että vihaan elämän epäoikeudenmukaisuutta. Ilokseni voin todeta, että toisten lapset ja vauvauutiset eivät aiheuta kateutta tai ahdistusta, heidän lapsensa eivät ole minulta pois, mutta kyllä täytyy tunnustaa, että mietin erityisesti viime kesänä monilapsisia perheitä katsellessani... että eikö minullekin olisi voitu edes se yksi lapsi suoda, kun toisille annetaan monta.
T:Miramanna