25 grammaa on se mikä olisi tehnyt Eemilistä tunnustetun. Tunnustetun minun, meidän lapseksemme. Hän olisi joskus ollut olemassa, muuallakin kuin meidän sydämissämme. Hän olisi ollut ihminen, vauva, ei sikiö. Minä olisin synnyttänyt, en kokenut keskenmenoa. 25 grammaa. 25 gramman vuoksi minä en synnyttänyt? Kyllä se synnytys oli, minulle, meille. Eemil oli meille poika, meidän poikamme. Yhteiskunnalle hän ei ole mitään.
Jos Eemil ei olisi koeputkilapsi, laskettua aikaa olisi siirretty niskapoimu-ultrassa ja kuolinhetkenä olisi ollut täynnä toinen "vaadittu" raja. Täydet 22 raskausviikkoa. Koska tarkka hedelmöityshetki oli tiedossa, niin laskettua aikaa ei siirretty. Koska laskettua aikaa ei siirretty, minä sain keskenmenoni osastolla. Pyysin ilokaasua kivunlievitykseksi, mutta ilokaasua on vain synnytyssaleissa ja ne on varattu synnyttäville.
Kokemamme on siis virallisesti keskeytynyt keskenmeno, ei kohtukuolema. Mutta kohtukuolemalta tapahtunut on tuntunut, ihan kuten keskenmenokin synnytykseltä. Onneksi kukaan ei voi kieltää että Eemiliä ei olisi koskaan ollutkaan, vaikka häntä ei tunnustetakaan. Onneksi saan sanoa Eemilin kuolleen kohtuuni, vaikkei tapahtunut kohtukuolema ollutkaan. Kukaan ei voi kieltää etteikö Eemil olisi elänyt kohdussani ja kuollut sinne. Silloin se on minun ajatusmaailmaani kohtuun kuolema, vaikkei itse kohtukuolema-nimitykseen vaaditut kriteerit täyttyisikään.
Pieniä, mutta niin suuria ja merkittäviä asioita.
Täytyy jopa sanoa että kaikesta karmeudesta huolimatta sydämeni hymyili kerran asiaan liittyen. Jokin aika sitten minulla oli käsissäni Väestöliitolta saamia, meidän tietojamme sisältäviä papereita. Luin sinne kirjatun "Fetus mortus" (kohtukuolema).
-Eina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti