Sairauslomani viimeinen päivä on tänään. Minulle kirjoitettiin pitkä pätkä sairauslomaa aikalailla pyytämättäni. Ensiksi olin kauhuissani että 2kk, mutta täytyy sanoa että se oli erittäin hyvä ratkaisu. Etenkin se että sairausloma kirjoitettiin kertaheitolla noin pitkäksi ajaksi. Samantien kun loma oli kirjoitettu, yksi ahdistus helpotti. Tai en niinkään tiedä että oliko se kuitenkaan ahdistus, mutta ainakin mieltä painava asia. Ennen sairausloman kirjoittamista mietin joka päivä että milloin olen jälleen valmis töihin (töihin kutsuttaessa). Pystyin viimein lopettamaan tämän aiheen pohdinnan ja oikeasti keskittymään paranemiseen. Suremiseen, ikävöimiseen, selvittämään muita pääni sisällä pyöriviä asioita. Tuohon aikaan kuljin vielä haudallakin ihan päivittäin, sen kaksikin kertaa. Kun sairausloma lappu oli kourassa, se oli minun menolippuni hautausmaalle. Tiesin että saan ja pystyn käymään siellä niin paljon kuin tarvitsen. Se oli tärkeää.
Tunteet työtä kohtaan nyt kun sairausloma päättyy ovat oikein hyvät. Tiedän että olen täysin valmis töihin. Olen ollut jo aika pitkäänkin. En epäile yhtään onko liian aikaista. Ei ole. Ja minua helpottaa hyvin paljon se että tiedän olevani jälleen valmis, minun ei tarvitse pelätä että palaan töihin liian aikaisin ja se turmelisi henkistä paranemista.
Töihin kutsua odotellessa. Syksyllä niitä sijaisuuksia ainakin riitti kiitettävästi.
-Eina
Tuntuu hyvältä kuulla, että kohdallesi on osunut järkevä lääkäri, joka on ymmärtänyt lapsen menettämisen kokonaisvaltaisen kamaluuden ja antanut sinulle luvan hengähtää, surra ja toipua.
VastaaPoistaItselleni annettiin tappelun jälkeen 3 päivää sairaslomaa. Eihän se mihinkään riittänyt, mutta toisaalta, koska meillä suru oli hyvin yksityinen.. eipä tarvinnut selittää töissä, tai muualla miksi olen sairauslomalla. Jollakin tapaa se arjessa sinnittely, töiden tekeminen piti myös järjissään. Ei voinutkaan heittäytyä surun vietäväksi, en tiedä olisinko tullut sieltä koskaan takaisin, jos niiden aaltojen matkaan olisin lähtenyt.
Miehen kanssa istuimme illat sylikkäin ja itkimme, ja itkimme. Kävimme haudalla ja itkimme lisää. Hieman lohtua toi se, että molemmat poikamme ovat samalla hautausmaalla, heillä on siellä toisensa.
Nyt pelottaa ajatellakaan huhtikuuta, sillä huhtikuu on meidän kuoleman kuukautemme. Nyt tulossa kolmas huhtikuu peräkkäin, kolmas vauva. Pääsemmekö yli huhtikuusta, toukokuun puolelle. Saako vauvamme mahdollisuuden?
Oletko huomannut, että ihmisillä olisi jokin ajatus siitä minkä verran on soveliasta surra? Missä vaiheessa ihmisen pitäisi olla päässyt surusta yli?
Meidän tilanteestamme ei tiedä kuin kourallinen ihmisiä, mutta huomasin, että meidän suru ja kokemamme menetys vaiennettiin muutamassa kuukaudessa. Sen jälkeen ollaan oltu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos otan asian puheeksi, se vaietaan. Tuntuu siltä, kuin he toivoisivat, että asia olisi ohi, eikä sitä tarvitsisi enää käydä läpi. Minullehan tämä asia ei varmaan koskaan ole ohi (tokikaan suru ei enää ole yhtä raaka kuin ennen).
T:Miramanna